En taaskaan ole jaksanut kirjoittaa blogiin juuri mitään tai seurata blogeja. Nämä kuvatkin ovat parin viikon takaisia, vein keskimmäisen tyttären synttäreille ja vietin pari tuntia aikaa kaupunginosassa jossa en ollut ennen käynyt. Siellä oli iso kasarmialue, päivä oli pilvinen, harmaa ja kasarmialuekin oli ruma, mutta löytyi sieltäkin selkeyttä, jos vain rajasi sen rumuuden pois. Usein huomaan toimivani näin, sitä voi kestää ankeitakin ympäristöjä ja kaikenlaista ankeutta, jos suuntaa katseensa ruman sijasta kauniimpaan.
Luen pitkästä aikaa romaania: Mika Waltarin Feeliks Onnellista, jotenkin Feeliksiin on helppo samaistua, hänen heikkouteensa, epävarmuuteensa, horjuvuuteensa ja epäilyihinsä. Ja kuitenkin hänellä on sisäinen tieto, joka ohjaa häntä ja pakottaa häntä eteenpäin.
Hän ei voinut. Ei voinut nousta seurakunnan kanssa tunnustamaan yhteistä kristillistä uskoa perinnäisin sanoin, koska ei uskonut. Jokainen lause alttarin äärestä iski liian pahasti häneen hänen kauhean epäuskonsa tähden. Kirkon edustan tyhjennyttyä kantautui urkujen ääni kumeasti hänen korviinsa ovien ja kiviseinien takaa. Hänen korvissaan se oli kuin tykkien jyminä sadan kilometrin päästä rintamalta. Hän kääntyi kiireesti pois ja pakeni kirkon luota sunnuntaisille kaduille.
Olen muukalainen maan päällä, hän ajatteli paetessaan. Se ainakin on varmaa, sen tiedän ja uskon, jopa ymmärrän. Lapsesta asti olen sen tuntenut, myös miehuuden päivinä sen aika ajoin aavistin, vaikka vasta varjojen langetessa Jumala iski sen varmuuden minuun. Koko sielustani tahtoisin olla taivaan kansalainen, Jumala sen kai tietää, mutta mitä minä tiedän hänen taivaastaan, hänen valtakunnastaan, hänen iankaikkisesta elämästään. Mitäpä tiedän edes omasta sielustani. Pystyväthän lääkärit sen paloittelemaan ja ajaksi rauhoittamaan sen tuskan lääkkeillään ja hoidoillaan.
Tunnustan ja uskon Jumalan, hän ajatteli, vaikka ei minulla ole hänen olemuksestaan edes etäisintä aavistusta. Olen vain kokenut, että hänen todellisuutensa on enemmän kuin tämä satunnainen ja hajoava todellisuus, jota erehtyvät aistini yrittävät hallita. Tätä kokemusta en voi kieltää, vaikka miten tahtoisin. Myös tiedän että henkeni, jokin minussa pystyy vastaanottamaan hänen sanomaansa, joskin vain hämärästi, epävarmasti, jokikinen kerta epäilyä ja erehdystä peläten.
